Good and bad.

Olen pitkään halunnut tehdä tämän kirjoituksen. Syömishäiriön "hyvät" ja huonot puolet. Oho. Kuulostaapas sairaalta. No, sitä minä ehkä olenkin. Idean sain kauniina päivänä nauttiessani auringonpaisteesta, tajutessani olevani onnellinen pitkästä aikaa. No, aloitetaan hyvistä puolista. Niitä onkin yllättävän vaikeaa keksiä.

~ Olen saanut uusia ystäviä syömishäiriöni kautta eri foorumeilta ja chateista. Rakastan heitä ja olen kiitollinen, että olen saanut tutustua heihin ♥ Osa heistä sairastaa yhä, osa on parantunut.

~ Olen oppinut matematiikkaa laskemalla syötyjä ja kulutettuja kaloreita kuin hullu!

~ Olen oppinut syömään terveellisemmin. Lopetin lihan syömisen lähinnä häiriöni takia, samalla lopetin hurjan ahmimisen. Olo ei ole koskaan ollut parempi.

Sitten niitä huonoja puolia, joita onkin huomattavasti helpompaa keksiä.

~ Syömishäiriöni takia olen yrittänyt tappaa itseni muutaman kerran. Olen myös halunnut kuolla useamman vuoden ajan ja olen viettänyt useita kauniita kesäpäiviä itkemässä kotona sitä, että olen vielä hengissä.

~ Syömishäiriöni on aiheuttanut minulle rytmihäiriöitä, jotka ovat aika pelottavia, mutta toivottavasti vaarattomia. Ainakin olen vielä hengissä.

~ Olen myös eristäytynyt kavereistani aina tasaisin väliajoin. Ihmettelen, miten he jaksavat minua vielä.

~ Syömishäiriöni on saanut minut viiltelemään, masentumaan, juoksemaan useiden kilometrien lenkkejä parin paahtoleivän takia, oksentamaan pelkkää vettä...

~ Oksentelu on tehnyt hampaisiini kiillevaurioita.

~ Syömishäiriöni tuhosi parisuhteeni. En kestänyt enää sitä, että rakas poikaystäväni "valehteli" minulle että olen kaunis. Hän tarkoitti sitä, minä en vain voinut uskoa, että joku pitäisi minua kauniina ja laihana ja täydellisenä. Jätin hänet, että voisin laihduttaa rauhassa.

~ Syömishäiriö on myös vaikuttanut koulunkäyntiin. Pahimpina aikoina olen ollut niin poikki, etten ole voinut keskittyä mihinkään muuhun, kuin ruokaan, oksentamiseen ja kuntoiluun (vaikka en sitä olekaan koskaan pahemmin harrastanut, vain niitä pitkiä lenkkejä suhteellisen harvoin).

~ Olen myös huolestuttanut sukulaisiani ja ystäviäni paljon laihtumalla ja lihomalla ja laihtumalla ja taas kerran lihomalla.

~ Syömishäiriöni takia en ole viettänyt normaalia nuoruutta. Kyllä, olen juonut itseni humalaan useamman kerran, olen kokeillut mietoja huumeita, olen viettänyt mahtavaa aikaa kavereiden kanssa, mutta olen koko ajan tuntenut syyllisyyttä jostakin. Olisinhan silläkin hetkellä voinut olla oksentamassa/tekemässä lihaskuntoa/nukkumassa/tekemässä ihan mitä tahansa mikä kuluttaa kaloreita kuin katsoa elokuvaa/kuunnella musiikkia/ajella ja polttaa tupakkaa ja juoda alkoholia.

Tämän listan tekeminen olikin vaikeampaa kuin uskoinkaan. Henkisesti siis. Nyt tekee mieli oksentaa, vaikka en ole syönyt mitään tänään. Tekisi mieli perua menot, koska luvassa on ruokaa ja luultavasti myös alkoholia. Ihanan seuran takia taidan kyllä mennä paikalle, vaikka luvassa onkin ahdistumista typeristä kaloreista.

Haluan tähän vielä hehkuttaa viime viikonloppua! Söin ensimmäistä kertaa ainakin 5 vuoteen hampurilaisaterian! Hesburgerin falafel-ateria, oli hyvää ja suosittelen. Enkä edes oksentanut. Ja saman päivän iltana, edelleen turvoksissa, uskalsin riisuutua tärkeän ihmisen edessä eikä edes ahdistanut ainakaan paljon. ♥

Hei.

Kestin 3 päivää ilman ruokaa ja repsahdin ahmimaan. Parin viikon ahmimisputki, ilman oksentamista, kuten aina. Tänään repsahdin ehkä aloittamaan paaston taas. Ja tällä kertaa ihan realistinen tavoite, kaksi päivää (tai ehkä kolmekin) syömättä, sen jälkeen maksimissaan 300 kaloria päivässä. Sama dieetti, kuin toissakesänä. Painoin silloin 37 kiloa : )

Mutta ei siitä enempää. Haluaisin kirjoittaa tällä kertaa vähän erilaisen postauksen kuin yleensä... Ajattelin, että voisin kuluttaa tylsän aamupäiväni kirjoittelemalla teille jonkinnäköistä sairauskertomusta. Kuinka kaikki alkoi, miten jouduin tähän pisteeseen...?

Haluaisin sanoa, että lapsuuteni oli onnellista aikaa, mutta en oikeastaan olekaan varma. En muista suurinta osaa lapsuudestani. Varhaisimmat muistoni alkavat noin 5 tai 6 vuoden iästä. Isä oli jo silloin alkoholisti. Joi vain viikonloppuisin (kuten nykyäänkin), mutta joi paljon. Äiti lähti välillä pois kotoa illaksi (ymmärrän, en minäkään olisi jaksanut olla kotona) ja jätti isän vahtimaan minua ja pikkusiskoani. Isä usein sammui sohvalle ja jätti television kovalle, mutta en uskaltanut mennä alakertaan sammuttamaan sitä, koska olisin saattanut suututtaa isän. En tiedä, miksi pelkäsin sitä niin paljon, ei isä ole koskaan satuttanut minua.
Nykyään huomaan jo lapsuudessani häiriintyneen syömisen merkkejä; söin herkkuja salaa, karkkipäivänä söin kunnes meinasin oksentaa, korvasin ruoan herkuilla toisinaan. Pari kertaa herkkujen ahmimisen jälkeen lähdin ulos juoksemaan.

Ala-asteella minua kiusattiin, koska pidin metallimusiikista ja pukeuduin lähes kokonaan mustaan. Pojat haukkuivat minua mm. noidaksi, saatananpalvojaksi, huoraksi... Ja läskiksi. En edes ollut lihava (tosin painoin enemmän kuin nykyään)! En muista tarkkaa painoani noilta ajoilta, suurinpiirtein 45 kiloa? Olin silloin yhtä lyhyt kuin nykyäänkin, vähän alle 160 senttimetriä. Ala-asteen lopulla masennuin, mutta en näyttänyt sitä kenellekään. Aloin myös polttaa tupakkaa ja join ensimmäisen kerran itseni humalaan vuoden 2007 (jos muistan oikein) kesänä.

Menin yläasteelle vuonna 2008, jos osasin laskea oikein : D Siellä masennus alkoi olla pahempaa. Aloin seurustella itsetuhoisen ex-poikaystäväni kanssa, aloin myös viillellä silloin tällöin saadakseni hänen huomionsa. Yläasteella minua ei enää kiusattu paljoa, jätettiin vain porukan ulkopuolella. Onneksi minulla oli muutama ystävä (yhden kanssa olen vieläkin väleissä ja hän on yksi rakkaimmista ystävistäni), olimme ns. koulun kovikset jotka kävivät tupakalla kouluajalle jne. Seiskalla aloin sairastaa anoreksiaa.
Se oli sitä kuuluisaa kuherruskuukautta syömishäiriön kanssa. Vietin aikaa tolkuttomasti lukemalla vihreää höyhentä, keräsin kaikki laihdutusvinkit talteen! Kirjoittelin syömispäiväkirjaa ja hypin paljon hyppynarulla kuluttaakseni kaloreita. Olen joka paikassa sanonut, että painoin silloin 42 kiloa ja laihduin 40-kiloiseksi, mutta muistinkin väärin! Löysin vanhan päiväkirjani seiskaluokalta.
Muistankin hämärästi terveydenhoitajan tarkastuksen, jossa minun todettiin olevan 47-kiloinen ja 157 senttimetriä pitkä. Poistuin terveydenhoitajan huoneesta kyyneleet silmissäni. 47 kiloa? SEHÄN ON TODELLA PALJON.
Tai niin minä luulin. Laihdutin 42-kiloiseksi parissa kuukaudessa ja tunsin olevani maailman valtias. Asetin tavoitepainokseni 35 kiloa.

Kasiluokasta en muista mitään. Laihduin kaksi kiloa. Söin kuitenkin aika normaalisti.

Ysillä syömishäiriö räjähti käsiin. Erosin exästäni (juuri siitä itsetuhoisesta) ja olin onnettomampi kuin koskaan. Ahmin järkyttäviä määriä ruokaa ja yhtenä iltana päätin, että minun olisi tehtävä asialle jotain. Pari, kolme karjalanpiirakkaa vatsassani poistuin wc:n puolelle, työnsin sormet kurkkuuni ja tein sen. Oksensin ensimmäisen kerran tahallani laihtuakseni. Karjalanpiirakat, kinkku, coca-cola ja vatsanesteet maistuivat järkyttävän pahalle ja tekivät oksentamisesta helpompaa. Maku sai minut yökkäilemään enemmän ja enemmän kunnes vatsani oli tyhjä synneistä. Oloni oli tyhjä, onnellinen. Halusin oksentaa uudelleen.

Syömishäiriö vain paheni ja paheni. 300 kaloria päivässä oli normaalia minulle. Enempää en saanut syödä. Kiellettyjen ruokien lista kasvoi kasvamistaan. Laihduin 37-kiloiseksi. Tavoitepainoni laski 30 kiloon, koska en ollut 37-kiloisena lähelläkään täydellistä, vaikka silloiseen tavoitepainoon oli vain 2 kiloa.

Sinä kesänä lenkkeilin paljon. 10 kilometriä helteessä pitkähihainen päällä, jotta kuluttaisin mahdollisimman paljon kaloreita. En voinut juoda lenkillä vettä koska halusin painaa mahdollisimman vähän. Vesihän olisi nostanut hetkellisesti painoa!

Sinä kesänä viiltelin päivittäin ja koin ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Aloin myös seurustella entisen poikaystäväni, sanotaan häntä vaikka D:ksi, kanssa. Tämä ei siis ole se itsetuhoinen ihminen, vaan täysin toinen henkilö. Olin onnellinen hänen kanssaan, vaikka syömishäiriö vaikeuttikin suhdettamme. Hän yritti ymmärtää minua ja sairauttani.

Kävin myös reissussa sinä kesänä mummon kanssa. En osannut nauttia matkasta niin paljon kuin halusin, koska ahdistuin syömisestä. Kävimme McDonald'silla ja itkin paluumatkan hotellille. Onneksi satoi, mummo ei huomannut mitään. Viilsin hotellihuoneessa. Mummo tahtoi seuraavana päivänä käydä pizzalla, pakotin hänet syömään kanssani salaattia kahvilaan ja itkin, koska salaatissani oli parmesania ja kastiketta. Olin kauhea tuon matkan aikana!

Vuonna 2011 aloitin opiskelun hotelli-, ravintola- ja catering-alalla. Keittiötunnit aiheuttivat minussa paniikkia ja lihoinkin kaksi kiloa tuona vuonna. Erosin myös poikaystävästäni, koska olin varma, että hän valehteli minulle joka kerta kun sanoi minua kauniiksi. Kadun päätöstäni nykyään.
Syömiseni muuttui terveemmäksi ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Aloin nauttia ruoasta, ehkä vähän liikaakin. Vuoden 2012 kesällä ryyppäsin liikaa ja laihduin.

Nyt opiskelen tuolla samalla alalla toista vuotta ja kuten voitte blogistani lukea, sairastan edelleen. Olen terveempi kuin ysiluokalla, mutta sairaampi kuin viime vuonna. Ja voi, kuinka ikävöinkään 37 kiloa. Nykyään en edes tiedä painoani. Pelkään vaa'alle astumista ihan liikaa. Olen pari kertaa aina yrittänyt parantua, mutta luovuttanut aina. Kirjoitan parannellun version vielä joskus.

FAIL.

Skinny girl diet meni pieleen neljäntenä päivänä. En edes jaksaisi kirjoittaa enää mitään. Jossain vaiheessa olin syömättä 44 tuntia. Olen ylpeä. Tänään ahmin liikaa, huomenna en syö. Katsotaan, miten pitkään tämä läskikasa kestää ilman ruokaa.