Fuck that shit.

Se siitä parantumisyrityksestä. Edessä kahden päivän paasto sekä kaksi päivää 400 kalorilla! Viikonlopun jälkeen jatkan paastoa aika varmasti. En tiedä, onko oikein olla onnellinen tämän takia. Paraneminenhan olisi parasta minulle itselleni, mutta en taida olla vielä valmis.

Tavallaan tahdon kuihtua pois, laihtua tavoitepainooni ennen paranemista. Tahdon kokea tämän kaiken syömishäiriöihin liittyvän paskan, niin hyvän kuin pahankin. Sairasta, mutta niin totta. Tahdon olla vain luuta ja nahkaa, tahdon olla niin laiha ettei minussa ole enää mitään kaunista. Minulla olisi vain luuni eikä mitään muuta.

Om nom nom.

 

Hei! Mulla on tosi huono olo henkisesti ja uskon, että tässä oli tää mun parantumisyritys. Olen syönyt viikonloppuna luvattoman paljon. Karkkia, popcornia, kakkua ja joka suklaacupcaken (mikä tämä on suomeksi? : D Kuppikakku?) olen syönyt! Yleensä vihaan leivoksia, mutta tuo cupcake oli aivan ihanaa. Ja juuri se tekee tästä pahemman asian.

Tahtoisin laihtua tavoitepainooni, joka on aivan liian alhainen, tai ainakin näin minulle väitetään. En itse tajua miten se niin paha on. Kyllä, sairaalloinen alipaino se olisi, mutta ei se olisi niin paha, eihän? Onhan maailmassa laihempiakin ihmisiä kuin minä tavoitepainossani. 

Mutta taas olisi tavallaan ihan kiva parantua, voisin ehkä elää normaalia elämää. Syödä normaalisti, ahdistumatta. Mutta mikä onkaan normaalia? En osaa syödä normaalisti. Joko paastoan tai elän 300 kalorilla päivässä tai sitten syön kaiken minkä näen. Se saa minut vielä sekoamaan!

En jaksa tätä enää pitkään. Pitäisi oikeasti päättää, aionko ottaa itseäni niskasta kiinni ja parantua vai luovutanko ja antaudun häiriöni armoille. Rakastan sitä liikaa enkä tahtoisi luopua siitä, mutta se pilaa elämäni.

Onko väärin rakastaa Anaa?

Hei ja tervehdys : )

Hei ja terveterve kaikille. Olen Diva, asun Suomessa ja sairastan sekä bulimiaa, että anoreksiaa. Riesanani on syömishäiriöiden lisäksi myös masennus. Ajatus blogin kirjoittamisesta on ollut mielessäni pitkään ja monta kertaa olen yrittänyt sitä tehdä. Tällä kertaa aion tehdä sen hieman eri tavalla - aion pysyä anonyyminä sekä kertoa aivan kaikesta, erityisesti tästä sairaammasta puolestani.

Elän tavallaan kaksoiselämää. Koulussa ja ystävien kanssa olen onnellinen - usein aidosti - ja esitän, että minulla ei ole mitään syömiseen liittyviä ongelmia. Kaikki on hyvin.Tekohymy naamalle ja olen taas valmis kohtaamaan uuden päivän, uudet haasteet. Ja kun olen yksin, antaudun sairaudelleni täysin. Salaa toivon, että laihdun aivan liikaa ja tämä sairaus tappaa minut. En osaa näyttää pahaa oloani muille, enkä haluaisikaan. En tahdo huolestuttaa rakkaitani.

Yritin parantua jokin aika sitten, ilman ammattiapua, totta kai! Kuten arvata saattaa, luovutin. Antauduin sairaudelleni. Rakastan tätä liikaa. Rakastan Anaa ja Miaa, tahdon laihtua ja olla vihdoinkin kaunis! Osa minusta kuitenkin haaveilee paranemisesta ja normaalista elämästä. En vain taida olla vielä valmis siihen. Tahdon käydä aivan pohjalla, tahdon olla laiha, kaunis, haavoittuvainen lasienkeli.

Tänään olen syönyt suklaata, nähnyt mukavia ihmisiä, itkenyt kurjaa oloani kaikille, saanut paljon halauksia ja rakkautta yllättäviltäkin ihmisiltä. Olen hävennyt itseäni, mutta olen myös ollut onnellinen. Tämä päivä on ollut todella hämmentävä. Niin monia erilaisia tunteita, joita en osaa käsitellä. Tahtoisin lobotomian.

ja huomenna olen taas normaali