Day 2: 300 calories

Skinny girl dietin toinen päivä on mennyt yllättävän hyvin, vaikka hirveästi tekisikin mieli luovuttaa ja ahmia. Himoitsen tajuttomasti paahtoleipää, muroja ja pastaa, eli ruokaa, jota en hirveästi tule dieetin aikana syömään. Oon katsonut ihan tajuttomasti ns. "ruokapornoa", kuvia herkullisen näköisestä ruoasta ja yrittänyt näin päästä himoistani eroon. Mitä mieltä te olette ruokapornosta? Hyvä vai huono asia?

Olen jo suunnitellut palkitsevani itseni ruoalla jos pääsen dieetin loppuun asti repsahtamatta ahmimaan kertaakaan. Toivon todellakin, että pystyn siihen. Itsekuria vaaditaan aika paljon, ja minulta tunnetusti ei moista löydy. Mutta teen kaikkeni estääkseni ahmimista.

Tänään ruokailut on menneet hyvin, vaikka tajusinkin, että nuudeleissa onkin luultavasti enemmän kaloreita kuin mitä luulin, näissä perkeleissä kun on kaksi kaloritaulukkoa! Joku viisas voisi varmaankin kertoa minulle, kumpaan uskoa; isompaan vai pienempään lukuun?

Aamupala: Isohko lautasellinen tonnikalasalaattia (~150kcal), kupillinen mustaa kahvia. Myöhemmin söin myös kuningatarpiltin (55kcal).

Lounas: Niitä nuudeleita laskujeni mukaan noin 90 kalorin edestä, eli tosi vähän. Join myös mustaa kahvia ja kupillisen yrttiteetä.

Päivällinen: Mustaa kahvia taas : D Juon sitä ehkä vähän liikaa?

Iltapala: Omena, jonka kaloreita en laskenut sekä teetä.

Yhteensä kaloreita tuli siis aika lähelle tasan 300. : ) Olen erittäin tyytyväinen itseeni, vaikka nuo nuudelit vähän mietityttää. Hämmentävää, olen pettynyt.

I will be the skinny girl.

Arvatkaa kuka aloitti tänään skinny girl dietin? MINÄ! Olen jo kerran nuorempana kokeillut, mutta se meni ihan pilalle kun tajusin noin dieetin puolessa välissä etten osaa laskea kaloreita oikein ja olin syönyt ainakin puolet enemmän kuin pitäisi : D Tällä kertaa osaan laskea kalorit täysin oikein ja motivaatiota riittää vaikka muille jakaa; koko päivän päässä on hakannut "en saa luovuttaa, en ole enää heikko läski paska".

Tässä dieetissä ehkä parasta on se, että saa syödä hedelmiä ja vihanneksia laskematta niiden kaloreita. En aio niitäkään minkään 10930 kalorin edestä ahmia, mutta ajatus siitä, että saan syödä jos tekee mieli, on ihana ja helpottaa kummasti vaikeina hetkinä. Aion myös pysytellä mahdollisimman terveellisessä ruokavaliossa tämän dieetin ajan, koostan kalorini lähinnä proteiinista, mutta en kuitenkaan jätä hiilareita poiskaan. Rasvaa käytän mahdollisimman vähän, kuten aina.

Tänään aloitin dieetin, olen syönyt noin 375 kaloria. Päivän syömisiin olen siis kovin tyytyväinen. : )

Aamupala: Kupillinen mustaa kahvia (~3kcal), vähän myöhemmin banaani, jonka kaloreita ei oteta huomioon tässä! Ainiin, söin myös jäätelöpuikon (~80kcal).
Lounas: Salaatti, jossa oli aurinkokuivattua tomaattia, tomaattibasilikatahnaa, pikkusipuleita ynnä muuta jännää (210 kcal), kivennäisvettä.
Päivällinen: Jäätelöpuikko (~80kcal).
Iltapala: Kaksi kupillista teetä (~1kcal), yksi banaani ja yksi omena, kaloreita ei oteta taaskaan huomioon.

Liikkunut olen töissä, fyysisesti raskasta työtä kun teen, poltin varmasti ihan mukavan määrän kaloreita kävellessä, seisoessa ja hikoillessa. : )
Innolla odotan huomista 300 kalorin päivää! Syömiset olenkin jo suunnitellut etukäteen, herkuttelen suhteellisen vähäkalorisesti nuudeleilla (löysin nuudeleita joissa on vain 91 kaloria koko pakkauksessa!) ja tonnikalalla!

...

"Ei! 30 on aivan liian vähän. Ei sinusta ole enää mitään jäljellä, pelkkää luuta. Mitä saavutat laihuudella? Mieti aliravittua kroppaa. Jatkuvasti palelee, luut painavat istuessa kipeästi penkkiin, sydän on jatkuvasti kovilla ja naama turpeana oksentelusta. Voisin jatkaa listaa ikuisuuksiin. Terve kroppa. Sopivasti lihasta, saat vapautta ruokailussa, jaksat paremmin, iho ja hiukset voivat paremmin. Keho on tasapainossa. Treenatusta terveestä kropasta huomaa mikä työ sen eteen on tehty. Laihasta luurangosta näkee vain miten ihminen kituu ja kärsii. Ei siinä ole mitään tavoiteltavaa. Toivon että tää herättäisi sua vähän. En tarkoita pahalla, tsemppiä ! -Jen "

Ihana, mutta samalla kamala kommentti, kiitos tästä. Olisin paljon mieluummin terve, ja toivon, että jonain päivänä paranenkin tästä häiriöstä. Olen monta kertaa yrittänytkin parantua, hyvin sekä huonoin tuloksin. Olen kuitenkin repsahtanut syömättömyyteen ja/tai oksenteluun aina, joka ikinen kerta. Todellakin haluan parantua ja saada kaiken tuon, mitä luettelitkin, mutta vielä ei ole sen aika. En omasta mielestäni ole tarpeeksi sairas hakemaan apua, mikä on tietenkin typerä ajatus. Mutta ehkä vielä jonain päivänä...

Halusin aloittaa postauksen vastaamalla tähän kommenttiin, joka sai minut ajattelemaan. Miksi en hae apua? Miksi pelkään paranemista niin paljon?
Minulle paraneminen tarkoittaa lihomista, mikä on ehkä viimeisin asia, mitä haluan tällä hetkellä. Tiedän, että terveenä oleminen on kaikin puolin parempaa kuin sairastaminen; voisin paremmin sekä fyysisesti että henkisesti. Haluaisinkin olla terve, mutta pelkään paranemisprosessia, kaikkea siihen liittyvää. Lääkärikäyntejä (joita on jo nyt liikaa minun mieleeni, toisesta syystä), mahdollista osastohoitoa, lihomista, syömiseen pakottamista, ahdistusta... Kauhea ajatus. Juuri nyt haluan vain laihtua ja tavoittaa vihdoinkin tavoitepainoni.

Ps. Fontti on tosi outo, en ole itse vaihtanut sitä tälläiseksi ja toivottavasti saan sen jollain taikakonstilla takaisin normaaliksi! : D Toivottavasti näette lukea!

Pps. Vau miten siistiä, 10 lukijaa! Mistä te tulitte, keitä te olette? : D Kertokaa!

Relapse.

Repsahdin eilen ja oksensin pitkästä aikaa aamupalani; 2 paahtoleipää kinkun ja suolakurkun kanssa ja kaksi jäätelöpuikkoa. Jäätelö tuli ulos ihanan helposti, kuten aina, mutta leipä olikin vähän suurempi ongelma. Se nimittäin päätti tulla nenäni kautta ja olin varma että tukehdun oksennukseeni : D Ällöä mutta totta. Oksensin myös verta, enemmän kuin yleensä. Kurkusta se taisi tulla tälläkin kertaa, onneksi.
Syömishäiriöissä ei todellakaan ole yhtään mitään glamouria, vaikka jotkut niin luulevat.

Tänään olen syönyt jäätelöä noin 80 kcal edestä enkä tiedä syönkö enää mitään muuta. Saatan sallia itselleni yhden cappuccinon, jos aivan hurjaksi heittäydyn. Luultavasti pysyttelen kuitenkin normikahvissa tai -teessä. Eipä ainakaan ala ahdistaa.

Olen vähän miettinyt tuota tavoitepainoani... 30 kiloa, 158 senttimetriä. Hurjaltahan tuo kuulostaa, mutta ehkä silloin olisin laiha. Nyt olen 10 kiloa tuhdimmassa kunnossa, eli painan suurinpiirtein 40 kiloa. En ole käynyt vaa'alla pitkään aikaan koska täällä isän luona se sattuu olemaan rikki ja äidin luona äiti on usein kotona samaan aikaan kuin minäkin, joten en voi käydä vaa'alla salaa. Masentavaa, mutta uskon, että painan korkeintaan 41 kiloa, mikä on ihan liikaa.
Mutta 30 kiloa. Miltä näytän silloin? Olenko vain luuta ja nahkaa, sairaan, luurangon tai elävän kuolleen näköinen vai onnistunko jotenkin näyttämään edes hieman terveeltä? Olen sen verran sairas, että toivon näyttäväni mahdollisimman luiselta ja laihalta. Minun maailmassani en voi olla liian laiha.

Kännissä olet ääliö.

Otsikko kuvaa fiiliksiä aika hyvin. Lauantaina vedin vähän överiksi juomisen kanssa ja melkein tapoin itseni. Kaveri tuli väliin ja otti puukon pois ajoissa. Tavallaan olen onnellinen mutta myös vihainen. Ainakin se välittää, kiitos siitä ♥
Mutta ei siitä sen enempää. En kai ole tappamassa itseäni ihan hetkeen.

Syömisen kannalta ei mitään uutta. Paino on about 40 kiloa, eli 10 kiloa tavoitepainoon. En ole enää yhtään varma, haluanko edes tavoittaa sitä enää. Koko syömishäiriö tuntuu oudolta, en osaa ajatella itseäni syömishäiriöisenä, koska olen kai syönyt ihan normaalisti viime aikoina. Paskaltahan se tuntuu, koska tällä ruokavaliolla en ainakaan laihdu. En vaan jaksaisi stressata syömisestä enää.
Perjantaina oksensin pitkästä aikaa ja se kyllä tuntui syntisen hyvältä. Oksensin pienen määrän vertakin, kuten lähes aina. En tiedä, pitäisikö olla huolestunut vai ei. Veri oli kirkkaanpunaista, joten se on peräisin kurkusta. Vatsasta tuleva veri on kuulemma tummanruskeaa mahahappojen takia.

En tiedä, olenko syömishäiriöinen. Jos olen, mikä häiriö tämä on? Anoreksiaa ei ainakaan, eikä bulimiaakaan, koska en oksentele. Ortoreksia ja minä samassa lauseessa? Hyvä vitsi. BED? Ehkä.

JEEJEEJEE

Eilen oli ensimmäinen syömisten kannalta onnistunut päivä pitkiin aikoihin! Oon päättänyt, että en edes yritä parantua, mutta en myöskään sovi joka päivälle kalorirajoja tai muuta vastaavaa, mitä ennen tein. Syön mitä haluan, mutta vain silloin, kun se tuntuu hyvältä. Jos ahdistaa, tai tuntuu siltä että saattaisi ahdistaa, en syö. Eilen söin muutaman karkin, n. 1.5 dl puolukkavispipuuroa sokerin kanssa ja yhden keksin. Terveellistä? Vitut.
Tänään olen syönyt kaksi pientä perunaa, kaksi kauhallista jauhelihakastiketta, n. 3g karkkia ja 3 keksiä. En luultavasti syö enää mitään, koska nuo keksit ahdistavat nyt hieman. Olisi pitänyt tyytyä vain kahteen.

Pelkäsin, että kuukautiseni olisivat jääneet pois, ne olivat pari viikkoa myöhässä. Tein raskaustestin, joka oli negatiivinen. Helpotuin, mutta samalla panikoin, että missä menkat ovat. Ei siinä mitään jos ne jäisivätkin laihtumisen myötä pois, muttakun en ole vielä niin laiha. En edes melkein.

Jep. Ei mulla muuta. En jaksaisi kirjoittaa, kun en ole pariin yöhön nukkunut melkein ollenkaan. Halusin vaan hehkuttaa että jee, (toivottavasti) kaksi onnistunutta päivää PUTKEEN! Tälläistä ei ole sattunut lähes vuoteen : )

Thirty whacks.

Oon pitänyt "pientä" bloggaustaukoa, koska oon ollut ihan sekaisin. Kävin pohjalla, nousin ylös ja olin varma, etten koskaan palaisi pohjalle, mutta kuinkas kävikään. Täällä sitä taas ollaan, yhden biisin inspiroimana.

thirty licks with a belt - playing tricks on myself
and i wonder if everyone else is this way
a succession of tests a triumphant success
each time it’s still intact at the end of the day

Yritin todellakin parantua. Söin normaalisti - jopa välillä annoin itseni nauttia ruoasta ja syömisestä. Ruokatauko koulussa ei ollut enää tuskaa ja ahdistusta, vaan syömistä ja sosialisoitumista. Aloin jopa pitää vartalostani, ainakin välillä. Jokainen ateria jonka söin ja pidin sisälläni on askel kohti unelmaani; Espanjaa ja rakkauttani. Mutta tahdonko sitä todellakin enemmän kuin olla kaunis ja laiha ja pikkuinen ja harhainen masentunut sekaisin oleva olento? Haluanko olla rakastettu vai laiha?

hirty drops in a glass - keep my temper and pass
with my breath held you bastards i’ll get you! but then -
its not really so bad, there’s still mom there’s still
damage to do before they wrest the axe from my heads

Tänään kuulin ihanan kappaleen pitkästä aikaa. The Dresden Dolls - Thirty Whacks, olkaa hyvä. Luulin pystyväni siihen, luulin, että se ei toisi muistoja tai vaikka toisikin, kestäisin ne ja voisin jatkaa paranemisprosessiani. Mutta tapahtuikin jotain muuta. Laulaessani kappaletta muistot tulvivat mieleeni. Muistin sen kaiken, mitä syömishäiriööni kuului. Nälkä, omituiset vatsakivut, huono olo, valtavat ruokamäärät joita itseeni sain mahtumaan ja jotka deletoin taidokkaasti, nopeasti ja hiljaa, kenekään huomaamatta. Vaa'an pienenevä numero, suureneva vatsani. Ihon läpi kuultavat lonkkaluut. Sakset sisäreidelläni, veri valumassa jalkaani pitkin... Se kipu, se rakkaus. Oma salaisuuteni, oma maailmani. Sairaan kaunis maailma, tavallaan.

ts no mystery: you should obviously go
before i break everything
you’re always telling me that youre dying to know
but you’re not really listening

Ja nyt olen palannut pohjalle. Suunnittelen huomiselle pientä kalorimäärää, ehkä se perus 300 kaloria. Ei liikaa, mutta sen verran, että voin syödä koulussa ja vielä illalla kotona. Pelkkää salaattia ja hedelmiä, tosin. Ei ole pahitteeksi. Nyt pystyisin jopa paastoamaankin, jouduin lopettamaan lääkkeen, joka minut sai alunperin paranemaankin. Sivuvaikutuksina oli painon nousu ja turvotus, onneksi söin sitä vain kaksi viikkoa. Nyt, uuteen nousuun (laskuun) ja toivottavasti tavoitepainooni asti!

Invisible

Pahoittelen pitkää bloggaustaukoa (taas) mutta se on tehnyt minulle ihan hyvää. Oon vuorotellen paastonnut ja syönyt normaalisti. Tässä heinäkuun aikana on ollut harvinaisen paska fiilis koko ajan. Tänään ahmin ja oksensin, kahdesti. Sain oksennusta nenään, ei tunnu hyvältä.
Oon eristäytynyt, ei tee mieli syödä, ei paastota, ei nähdä ketään, ei tehdä mitään. Ei tee edes mieli kuolla, mutta ei elääkään. En tiedä mitä tehdä.

Pahoittelen, paska postaus mutta oon elossa

Quod me nutrit, me destruit.

Tän päivän syömiset on menneet niin perseelleen kuin vaan voi mennä! Eilinen meni ihan okei, mutta vastapainoksi sille ahmin tänään (tahtomattani...). Aamulla kaikki oli vielä hyvin, söin vaan yhden paahtoleivän, mutta kun olin yksin, se kaikki alkoi... Mätin naamaani mm. sipsejä, karkkia, pilalle menneen muffinsin, paahtoleipää, makkaraa ja paljon kokista. En edes oksentanut, en tiedä, pitäisikö olla ylpeä vaiko ei. Ehkä isoin ahmimiskohtaus hetkeen. Huomenna on kyllä pakko olla syömättä.

Enää 7½ kiloa tavoitepainooni (jos tämä ahmiminen ei nostanut painoa, vaikka tietenkin se nosti), joka on 30 kiloa. Joo sanokaa sairaaksi ja hulluksi, en välitä. Haluan olla sairaalloisen laiha, elävä luuranko. Tai ehkä en haluakaan olla elävä luuranko. Pelkkä luuranko kuulostaa paremmalta.

Goal weight: death.

Tänään minulle kuuluu...

Ei yhtään mitään. Minulle ei kuulu mitään. En ole surullinen, en ahdistunut, en erityisen iloinen mutta en masentunutkaan. On vaan aika tyhjä olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Paitsi että tekee mieli ruokaa. Meinasin jo tehdä ruokapornopostauksen, täynnä kuvia herkullisen näköisestä ruoasta, mutta en halunnutkaan. Kuka nyt tahtoisi vain katsella kuvia? Minä tietenkin, ruokapornoaddikti?

Tänään olen syönyt 6 irtokarkkia, juonut kaksi kupillista kahvia, syönyt kaksi voissa paistettua kananmunanvalkuaista wokkivihannesten kera, yhden omenan ja juonut kupillisen vihreää teetä. Ei ole erityisemmin nälkä, tekee vain mieli ruokaa. Erityisesti paahtoleipää, jonka päällä on kananmunaa ja metwurstia! Tai katkarapupastaa. Pizzakin kelpaisi. Itse asiassa mikä tahansa rasvainen hiilarimättö. En kuitenkaan haluaisi pilata muuten onnistunutta päivää ahmimalla keskellä yötä.

Tuntuu että olen sekoamassa pikkuhiljaa. En osaa syödä normaalisti, vaan ahmin tai syön mahdollisimman vähän. Paastotakin olen kokeillut joskus, mutta ne kerrat ovat päättyneet ahmimiseen. Harvoin myös tunnen mitään erityistä. Olen onnellinen vain ystävieni seurassa, vain niiden tiettyjen, jotka eivät pakota minua syömään. Juuri nyt haluaisin itkeä, mutta en vain onnistu siinäkään. Viime yönä kyllä itkin, sekä nauroinkin ihastukselleni joka tekstasi minulle yöllä. Vielä viime yönä tunsin jotain. Nyt en tunne mitään, en yhtään mitään paitsi pientä pettymystä kun puristelen läskejäni, ruoanhimoa unohtamatta!
Pelkään, että ruoanhimo on ainut tunne jota pystyn tuntemaan. Se on lähes aina läsnä. Ahdistuskin on kadonnut, aika harvoin enää ahdistaa. En tiedä, onko se hyvä asia.

i'm so fucking lost 

ps. Ahmin just huoneenlämpöisen grillatun nakin. Ihanan rasvaista, oksettavaa, ällöttävää ja lihottavaa. Nyt sentään vituttaa vähän. 

My obsession.

Mua pelottaa että teen sen taas - alan oksentaa. Ahmia ja oksentaa. Oon yrittänyt parantua (alkoholin voimalla!) mutta ajatukset oksentamisesta ovat tulleet mieleeni useammin kuin pari kertaa. Oksentaminen on perkeleen koukuttavaa, voin syödä mitä vain haluan lihomatta! Mutta rakkaat, jos ette ole jo koukussa, älkää aloittako sitä. Tehkää kaikkenne, taistelkaa bulimiahirviötä vastaan, se ei todellakaan ole ihanaa vaikka sellaisen kuvan saatankin tässä postauksessani antaa.
 

Viime kesänä olin pahasti koukussa ahmimiseen ja oksentamiseen. Tein sitä joka päivä, useammin kuin kerran päivässä. Paketti keksejä, suklaata, muffinsseja, leipää ja ehkä vielä pussillinen karkkia, paljon vettä välissä, ennen ja jälkeen. Sormet kurkkuun ja synnit pois. Vapauttavaa, niin perkeleen vapauttavaa ja petollista. Koukuttavaa.

Nyt tavallaan ikävöin noita aikoja. Tahtoisin taas tuntea sen, miten ruoka lähtee pois sisältäni. Kalorit, rasva, hiilarit... Kaikki paha vain katoaa minusta. Muistan vieläkin sen kaiken liian elävästi. Ruoan sisälläni, mielihyvän mitä syöminen toi, syyllisyyden kun tiesin mitä on luvassa, sormet kurkussani... Lady Gaga soimassa taustalla. Tanssin, anteeksi, heiluttelin persettäni ja kuvittelin tanssivani usein oksentaessani. Glamouria. : D Tahtoisin kokea sen kaiken uudelleen, edes kerran. Mutta se ei jäisi siihen yhteen kertaan. Minulla on lukemattomia mahdollisuuksia oksentaa, olen usein yksin kotona. Kaapit ovat aina täynnä ruokaa eikä kukaan huomaisi mitään. Ei kukaan.

Ps. en osaa enkä halua parantua. En edes alkoholin voimalla.

Operaatio lonkkaluut

Huomasin aamulla, että pitkästä aikaa, mun lonkkaluut näkyy! Kyljistä on vielä turha haaveillakaan, mutta ihan sama; mun lonkkaluut näkyy!
Lonkkaluut on mun mielestä kaikista kauneimmat, seksikkäimmät luut ja oon ihan heikkona, jos naisen lonkkaluut näkyy. ♥ Ja tänään aamulla huomasin, että minun, läskin possun, lonkkaluut näkyy aika selvästi! Tämä thinspaa, en ahmi tänään(kään). : )

Eilinen päivä meni syömisten osalta ihan okei. Pientä ahmimista oli illalla kyllä...

Aamupala: Kupillinen mustaa kahvia.

Lounas: 2dl Valion sokeritonta karviais-boysenmarjamehukeittoa (oon ihan koukussa tähän! Suosittelen, jos joku ei ole vielä maistanut! 9kcal 100 grammassa muistaakseni.), puoli litraa mansikkakivennäisvettä.

Päivällinen: Kupillinen teetä ja 4dl tuota samaista karviais-boysenmarjamehukeittoa.

Iltapala: Ruispala, jonka päällä 2 paistettua kananmunaa, teetä. Piti syödäkin jotain, ettei äiti ala epäillä mitään. En kestä kuunnella yhtään valitusta siitä, mitä syön ja mitä en.

Sitten ahmiminen: 7 palaa Fazerin uutta mansikkasuklaata, 5 salmiakkikarkkia, noin 10 sipsiä ja lasillinen normikokista.

Ahmimisesta huolimatta fiilis on hyvä tänään, maha on litteä ja melko nätti, lonkkaluut näkyy ja kuuntelen Pariisin Kevättä. Aika jees. Kohta on kesälomakin, tämä on erittäin jees. Pitäisi vaan lähteä juhlimaan, mikä vähän pelottaa. Kalorit nousee varmaan noin 3 000, mutta... Otan sen varmaan boostipäivänä.

I'm OK!

Ensinnäkin pahoittelen bloggaustaukoa, vaikka eipä tätä ainakaan kovin moni lue. Koulu on pitänyt minua kiireisenä, tietenkin! Ensi viikolla kesäloma alkaa : ) Olen innoissani sekä myös kauhuissani; saan vain olla ja nähdä kavereita ja juhlia, mutta minulla on paljon aikaa syödä, ahmia... Viime kesänä olin ahmimis-oksentelukierteessä enkä halua kokea sitä uudestaan vaikka tavallaan ikävöinkin sitä tunnetta, kun voi syödä mitä vain lihomatta ainakin leikisti. Viime kesänä myös yritin itsemurhaa ja viilsin noin joka toinen päivä ettäjoo, en halua samanlaista kesää enää.

 Kesä meinaa suuria haasteita minulle, sillä kaverini syövät paljon ja varmaan teemme jonkun pienen retken perheen kanssa, jotka pakottavat minut syömään. Itsekurini on huono enkä osaa kieltäytyä jäätelöstä, koska pelkään paljastumista. Pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta enkä edes tiedä, mikä siinä on niin pelottavaa! Voi luoja, tulen masentumaan tänä kesänäkin, vaikka odotan sitä innolla.

Mutta se siitä. Tänään minulla on taas aika hassu olo. Haluan itkeä, karjua, huutaa ja nauraa. Haluan syödä karkkia, oksentamatta sitä pois, ja haistattaa paskat anoreksialle - mutta haluan myös laihtua! Repsahdin äsken ja söin karkkia, noin 100 kalorin edestä. Ympäripyöreästi laskettuna ja ylöspäin pyöristettynä olen siis syönyt tänään noin 350 kaloria. Pitäisi kai olla ylpeä itsestäni, tämä on hyvä saavutus ahmimisjakson jälkeen, mutta en halua iloita liian aikaisin. Illalla jään kahdestaan herkkujen kanssa. Minä, karkit, sipsit, jäätelö ja masennus... Kohtalokas yhdistelmä. Siitä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.

Olen repinyt jostain motivaatiota laihtumiseen. Se vain ei kestä kovin pitkään. Tällä viikolla on ollut vain yksi onnistunut päivä tämän lisäksi, viime viikolla ei sitäkään. Ruoka on pahin viholliseni, mutta miksi, oi miksi rakastan sitä niin paljon? Keep your enemies close? It would kill me. Voisinpa vain kadottaa kaiken ruoan ympäriltäni ja kuolla nälkään. Olisi vain minä, minä ja luuni. Ja Ana, kuiskailemassa korvaani jotain kaunista.

Psyykeni on paloina, olen hajoamassa paloiksi lattialle.

On vähän hassu olo. Kirjoitan tänne joka kerta samaa paskaa; haluan parantua, enkä halua mutta haluan kuitenkin mutta entä jos sitä ennen laihtuisin 4-kiloiseksi ja vaikka kuolisin niin sitten olisin tarpeeksi sairas ja kaunis paranemaan! Otsikko kuvaa mun fiiliksiä aika hyvin kun en tiedä, mitä tehdä enää. En osaa parantua, mutta en osaa sairastaakaan enää. Tässä sitä ollaan, sairauden ja paranemisen välillä. En tunne olevani sairas, mutta en kovin tervekään enää. Se jos mikä on hassua, koska olen aina huomannut, että olen sairas. Olen tajunnut, ettei ole normaalia oksennella ja paastota ja sitten taas ahmia. Luulla, että jos syönkin yhden omenan liikaa, voin lihoa muodottomaksi palloksi. Nyt en oksentele, enkä paastoa ainakaan pitkiä aikoja, ahminkin vain vähemmän kuin ennen. Kai sitten syön melko normaalisti, sillä en ole kuullut mitään kommentteja syömisestäni. Sairaana (tai siis sairauden pahimmassa vaiheessa) niitä kommentteja tulikin liikaa, ihan kaikenlaisia. "Kattokaa miten paljon toi syö!!!!1!1!" ja "toi ei syö yhtään, onkohan sillä joku anorexia? vittu dissataan sitä yhessä!!!1!!". Juu.

Tänään olen syönyt hirveästi. Noin 5,5 palaa paahtoleipää täytteineen, 232 grammaa irtokarkkeja, pari litraa kokista (NORMIKOKISTA APUA) sekä ruokaa siihen päälle ainakin 1000 kalorin edestä. Liikkunut olen tupakalle ja takaisin. Minua ahdistaa. Olen lihonut varmaan 45 kiloon, johon en enää koskaan tahtonut päästä. Ajatus 30 tai edes 35 kilosta houkuttelisi kovin paljon, mutta toisaalta ruoka on hyvää.
Anoreksiassa on taas sitä omaa "glamouriaan", on mahtavaa huomata, että oho, en olekaan syönyt mitään vielä tänään! Ja päivän ainoasta "ateriasta" iloitseminen ja sen jättäminen välistä on mahtavinta maailmassa.
Terveenäkin olemisessa on taas hyvät, upeat puolensa. Voisin syödä missä vain ja mitä vain oksentamatta tai ahdistumatta. Etenkin nyt, kun kesä on tuloillaan, olisi ihan kivaa syödä jäätelöä ja pussikaljoitella (mitä teen myös sairaana) kavereiden kanssa.

Voisinpa lopettaa syömisen kokonaan, en ymmärrä miten se voi olla näin vaikeaa ja hallita koko elämää. Tuntuu etten saa henkeä. Haluaisin kuolla hetkeksi.

Paha paha asia

Olen yrittänyt parantua parhaani mukaan. Luulin jo jonkun aikaa onnistuvani tässä. Söin säännöllisesti, jopa ahdistumatta hirveästi. En ole oksentanut tämän vuoden puolella kertaakaan. Ja tänään taidan kuolla tähän ahdistukseen. Olen menettänyt ruokahaluni ja tunnen jälleen syyllisyyttä syömisestä. Ei ruokaa tänään. Vain teetä, kahvia, vettä ja tupakkaa.

Olen myös huolissani rakkaasta ystävästäni, joka on kokenut kovia viime aikoina. Pieni raukka, aina kaikki raskaimmat asiat tapahtuvat ihanille ihmisille. Hän on kyllä helvetin vahva nainen, en itse ehkä kestäisi, jos minulle tapahtuisi samoin. Tämä on yksi niistä monista asioista, joiden takia arvostan häntä todella paljon. Hän on vain niin vahva, että sitä on pakko kunnioittaa. Ja hän on rakas minulle. Toivottavasti hän kestää vielä tämän.

Olen elänyt elämäni parhaita aikoja eiliseen asti. Olen syönyt, nauranut, itkenyt ja pitänyt hauskaa pitkästä aikaa. Olen nauttinut maailman parhaasta seurasta! Nyt tekisi mieli turvautua anoreksiaan, kutistua ja haihtua pois tästä maailmasta.

ehkä vielä jonain päivänä

The Edge of Glory

Olen syönyt tänään pussillisen karkkia, normaalia ruokaa (kuulemma ihan kunnollisen, normaalin määrän) ja aamupalaksi kaksi palaa paahtoleipää. Luulin, että tämän jälkeen olisin mm. valmis vetämään ranteet auki, mutta itse asiassa mulla on ihan hyvä olo. En ole edes oksentanut.
Mitä tämä on?

Minulla on niin paljon kirjoitettavaa, mutta tuntuu, etten saa yhtään järkevää lausetta aikaiseksi. Illan fiilikset on ristiriitaiset. Haluaisin parantua mutta toisaalta haluaisin vaan laihtua ja näyttää vittu tältä.

Tänään en erehdy syömään enää yhtään mitään, sillä menen kohta nukkumaan. En jaksa olla hereillä enkä jaksa omia ajatuksiani. En jaksa olla olemassa.
Tekisi mieli paastota huomenna, mutta en tiedä. Varmaankin menen syömään aamupalaa ja sitten kiroankin huonoa oloani; niin henkistä kuin fyysistäkin. Niin käy aina.

Voisinpa vain lopettaa syömisen.

Horros

Otsikko kuvaa tämän viikonlopun fiiliksiä sekä myös musiikkia, jota olen kuunnellut paljon! Olen vain ihastunut Herra Ylpön musiikkiin uudelleen. : ) Joskus nuorempana tuli enemmänkin kuunneltua (Maj Karma ♥), nyt hetkeen ei olekaan maistunut. Erinomaista pitkästä aikaa.
Erityismaininta kappaleelle Mies Murtuu! Minun ja exäni biisi, yhtä aikaa todella ihana ja niin kauhea - lähinnä muistojen takia. Erosimme tuossa kuukausi sitten syömishäiriöni takia. Hän ei ymmärtänyt sitä, kuinka joku voi olla syömättä kovin pitkiä aikoja ja kuinka jollekin yhden keksin syömiseen voi kaatua koko maailma. Riitelimme todella usein ja loppujen lopuksi sitten erosimme. Herra päätti sitten sekoittaa tunteitani (on ne muutenkin kyllä yhtä sekamelskaa vaan...) kertomalla, kuinka haluaisi minut takaisin. Tiedän, että se kaatuisi taas johonkin, mutta toisaalta tahtoisin hänet takaisin. Ikävä.

Joo, ja olen lopettanut paranemisyritykseni, annoin periksi ja luovutin. Nyt olen paastoillut ja ahminut vuorotellen. Tänään en ole ahminut, olen vain syönyt holtittomasti. Söin kalaa, riisiä ja kasviksia, terveellistä, mutta omatunto piinaa silti hieman. Olen myös juonut suklaajääkahvin sekä syönyt yhden askin (paketin, whatever) sokerittomia omenan makuisia pastilleja. Koko askista ei tainnut tulla edes 100 kaloria mutta silti... Jos olisin hieman hillinnyt itseäni kuitenkin. Olen silti ylpeä itsestäni, en ole sortunut Kinder-muniin tai jäätelöön, joita on tarjolla.

Rakastan pääsiäisruokaa (okei, jälkiruokaa) ihan liikaa! Maistoin tällä viikolla ensimmäistä kertaa pashaa - hedelmäsalaatin kanssa. Aluksi kalorit, tai lähinnä se, etten tiennyt niiden määrää, ahdisti, mutta ihastuin tähän jälkiruokaan! Ehkä joskus voin syödä sitä vielä hyvällä omallatunnolla : )
Suklaamunat sitten ovat asia erikseen! Rakastan suklaata, ihan kaikenlaista. Tästä syystä myös kaikki suklaamunat maistuvat vähän liiankin hyvin, mikä tuottaa minulle suunnatonta ahdistusta. Yritän pysyä erossa suklaasta parhaani mukaan, koska tiedän, että jos koskenkaan siihen, ajaudun taas pitkään ahmimis-oksentelukierteeseen, mitä en todellakaan halua! Mieluummin kärsin henkisesti ja pidättäydyn herkuista, kuin ahmin ja oksennan, eli kärsin fyysisesti.

Todella sekava postaus, mutta pitää selvitellä vähän päätä eikä tätä edes kukaan lue : D Outo kirjoitella itselleen.

Fuck that shit.

Se siitä parantumisyrityksestä. Edessä kahden päivän paasto sekä kaksi päivää 400 kalorilla! Viikonlopun jälkeen jatkan paastoa aika varmasti. En tiedä, onko oikein olla onnellinen tämän takia. Paraneminenhan olisi parasta minulle itselleni, mutta en taida olla vielä valmis.

Tavallaan tahdon kuihtua pois, laihtua tavoitepainooni ennen paranemista. Tahdon kokea tämän kaiken syömishäiriöihin liittyvän paskan, niin hyvän kuin pahankin. Sairasta, mutta niin totta. Tahdon olla vain luuta ja nahkaa, tahdon olla niin laiha ettei minussa ole enää mitään kaunista. Minulla olisi vain luuni eikä mitään muuta.

Om nom nom.

 

Hei! Mulla on tosi huono olo henkisesti ja uskon, että tässä oli tää mun parantumisyritys. Olen syönyt viikonloppuna luvattoman paljon. Karkkia, popcornia, kakkua ja joka suklaacupcaken (mikä tämä on suomeksi? : D Kuppikakku?) olen syönyt! Yleensä vihaan leivoksia, mutta tuo cupcake oli aivan ihanaa. Ja juuri se tekee tästä pahemman asian.

Tahtoisin laihtua tavoitepainooni, joka on aivan liian alhainen, tai ainakin näin minulle väitetään. En itse tajua miten se niin paha on. Kyllä, sairaalloinen alipaino se olisi, mutta ei se olisi niin paha, eihän? Onhan maailmassa laihempiakin ihmisiä kuin minä tavoitepainossani. 

Mutta taas olisi tavallaan ihan kiva parantua, voisin ehkä elää normaalia elämää. Syödä normaalisti, ahdistumatta. Mutta mikä onkaan normaalia? En osaa syödä normaalisti. Joko paastoan tai elän 300 kalorilla päivässä tai sitten syön kaiken minkä näen. Se saa minut vielä sekoamaan!

En jaksa tätä enää pitkään. Pitäisi oikeasti päättää, aionko ottaa itseäni niskasta kiinni ja parantua vai luovutanko ja antaudun häiriöni armoille. Rakastan sitä liikaa enkä tahtoisi luopua siitä, mutta se pilaa elämäni.

Onko väärin rakastaa Anaa?

Hei ja tervehdys : )

Hei ja terveterve kaikille. Olen Diva, asun Suomessa ja sairastan sekä bulimiaa, että anoreksiaa. Riesanani on syömishäiriöiden lisäksi myös masennus. Ajatus blogin kirjoittamisesta on ollut mielessäni pitkään ja monta kertaa olen yrittänyt sitä tehdä. Tällä kertaa aion tehdä sen hieman eri tavalla - aion pysyä anonyyminä sekä kertoa aivan kaikesta, erityisesti tästä sairaammasta puolestani.

Elän tavallaan kaksoiselämää. Koulussa ja ystävien kanssa olen onnellinen - usein aidosti - ja esitän, että minulla ei ole mitään syömiseen liittyviä ongelmia. Kaikki on hyvin.Tekohymy naamalle ja olen taas valmis kohtaamaan uuden päivän, uudet haasteet. Ja kun olen yksin, antaudun sairaudelleni täysin. Salaa toivon, että laihdun aivan liikaa ja tämä sairaus tappaa minut. En osaa näyttää pahaa oloani muille, enkä haluaisikaan. En tahdo huolestuttaa rakkaitani.

Yritin parantua jokin aika sitten, ilman ammattiapua, totta kai! Kuten arvata saattaa, luovutin. Antauduin sairaudelleni. Rakastan tätä liikaa. Rakastan Anaa ja Miaa, tahdon laihtua ja olla vihdoinkin kaunis! Osa minusta kuitenkin haaveilee paranemisesta ja normaalista elämästä. En vain taida olla vielä valmis siihen. Tahdon käydä aivan pohjalla, tahdon olla laiha, kaunis, haavoittuvainen lasienkeli.

Tänään olen syönyt suklaata, nähnyt mukavia ihmisiä, itkenyt kurjaa oloani kaikille, saanut paljon halauksia ja rakkautta yllättäviltäkin ihmisiltä. Olen hävennyt itseäni, mutta olen myös ollut onnellinen. Tämä päivä on ollut todella hämmentävä. Niin monia erilaisia tunteita, joita en osaa käsitellä. Tahtoisin lobotomian.

ja huomenna olen taas normaali